Ruokahukasta syntyy turhaa ravinnekuormaa
Ravinnekuorma huonontaa vesien tilaa.
Ruuan tuotanto aiheuttaa ravinnekuormaa. Kun ruokaa joutuu hävikkiin, on tämä ravinnekuorma syntynyt turhaan.
Järvet voivat pääosin hyvin, mutta uhkia on
Suomen järvien pinta-alasta noin 85 % on vähintään hyvässä tilassa. Maataloustuotanto, maankäytön tehostuminen, ilmastonmuutos ja kemikalisoituminen huonontavat kuitenkin edelleen vesiemme tilaa, vähentävät vesiluonnon monimuotoisuutta ja haittaavat vesien käyttöä ja virkistäytymistä.
Vesistöjen rehevöitymiseen vaikuttavat pääravinteet ovat typpi (N) ja fosfori (P). Teollisuudessa niiden päästöt on saatu hallintaan. Maatalouden osuus nykyisestä vesistöjen kuormituksesta on merkittävä. Maatalouden hajakuormituksesta aiheutuu Suomessa nykyisin keskimäärin yli puolet fosforin ja lähes puolet typen ravinnekuormasta. Maatalouden kuormitus oli vuonna 2016 30200 t typpeä ja 1800 t fosforia (Syke, 2018). Yhdyskuntien jätevesistä fosfori poistetaan tehokkaasti, mutta typen poistossa ei olla vielä kaikkialla tavoitetasolla. Haja-asutuksen jätevedet aiheuttavat 13% fosfori- ja 4,3 % typpikuormasta, metsätalouden osuus on vastaavasti 7,6 % ja 5,1 % (Syke, 2018).
Ravinteita pellolta vesistöihin
Maatalouden ravinnekuorma syntyy, kun pelloilta valuu ravinteita vesistöihin. Pelloille tuodaan ravinteita ulkopuolisina panoksina lannoitteissa, lannassa tai biologisen typensidonnan keinoin ilmakehästä. Kaikkia ravinteita ei saada käytettyä kasvien kasvuun, vaan osa valuu pelloilta pois. Valumaa tapahtuu sekä kiintoaineen mukana että veteen liuenneena.
Kiintoainevalumaa voidaan vähentää hallitsemalla peltojen eroosiota. Eroosio tarkoittaa maaperän kulumista veden, tuulen, mekaanisen kulutuksen tai jonkin muun maaperää kuluttavan tekijän tähden. Paljas maa on eroosioherkempää kuin kasvintähteiden tai nurmikasvuston peittämä, lisäksi juuristo pitää maata paikallaan ja parantaa maan murukestävyyttä. Maaperän luonnollinen eroosiopotentiaali määrittää sen, kuinka suuri riski eroosio on kullakin lohkolla ja kuinka paljon erilaisilla toimenpiteillä riskejä voi vähentää. Mitä enemmän vettä lohkon osaan keskittyy ja mitä hienompaa maa-aines on, sitä suurempi riski eroosiolla on. Lohkojen eroosiopotentiaalia voidaan arvioida mallintamalla ja mallinnuksella saatuja kartta-aineistoja on enenevissä määrin saatavilla.
Viimeisten vuosikymmenten aikana viljelymenetelmiä on kehitetty ja lannoitusmäärät ovat pienentyneet huomattavasti. Tästä huolimatta maatalouden ravinnekuormitus ei ole pienentynyt peltoihin kertyneen ravinnevaraston takia. Lisäksi ilmaston muuttumisen myötä lyhentyneet talvet ja talviaikaiset vesisateet ja sulanta ovat voimistaneet ravinteiden huuhtoutumista pääosin lumettomilta pelloilta vesistöihin. Sisävesissä levien tuotannon ratkaisee vedessä oleva fosforin määrä. Rannikkoalueilla levien tuotanto on pääsääntöisesti typpirajoitteista.
Suurimmat rehevöittävät päästöt syntyvät eläintuotannosta. Lihan tuottamiseksi tarvitaan paljon kasvintuotantoa, sillä eläin ei käytä kaikkea syömäänsä ravinnetta kasvuunsa. Kasvintuotannossa saadaan tietty osuus ravinnepanoksista kasviin, mutta kun eläin syö kasvin vain pieni osa kokonaisfosforista päätyy eläimen ruhoon tai maitoon.
Fosforin virrat Suomen maatalous- ja ruokajärjestelmässä (Kuva perustuu Antikainen ym. 2005). Nuolen paksuudet kuvaavat keskimääräisiä fosforin virtoja (1000 t/vuosi) vuosina 1995-1999. Viime vuosina käytetty lannoitteiden määrä on pienentynyt, muuten virrat ja niiden keskinäiset suhteet ovat suunnilleen 1990-luvun lopun tasolla. Maatalouteen tuodaan ravinteita lannoitteissa, jotka päätyvät kasvin- ja eläintuotannon kautta elintarvike- ja rehuteollisuuteen. Lopulta ravinteet päätyvät ihmisen kulutuksen kautta jätteisiin. Ravinteita päätyy vesistöihin pääasiassa pelloilta, mutta myös elintarviketeollisuudesta ja jätevesistä.
Lue lisää rehevöitymisestä Suomen ympäristökeskuksen sivuilta.
Lue lisää maatalouden vesiensuojelusta MTK:n sivuilta.
Tämä teksti perustuu Suomen Ympäristökeskuksen artikkeliin. Koko artikkelin voit lukea täältä.